Lohduton yksinäisyys, tyhjyys ja minuuden puuttuminen. Luulin, että olin se, joksi minut oli määritelty.

Koko elämän kestänyt olemassaolon todistaminen itselleni ja muille sekä sen puutteellisuuden aiheuttama irrallisuus.

Arvottomuuden aiheuttama tuska, vähäinen itsetunto, itsekriittisyys, suoranainen itseviha ja halveksunta sekä tuomiot, joiden alle olin musertunut.

Fantasiamaailma, johon oli eksynyt paetessani ympärillä olevia vaatimuksia, joista tuli myös omia vaatimuksiani ja joita en voinut täyttää.

Suorittaminen, kiltteys, itsensä hylkääminen, jotta minua ei hylättäisi. Syömishäiriöt, vääristynyt rakkauden etsintä, läheisriippuvuus, rajattomuus – minuus ei voinut löytyä siinä sekamelskassa, johon olin joutunut.

Kaiken nieli ja peitti masennus, josta tuli se pimeä, kutistava, pelottava sisikuntaa syövä sairaus, joka vääristi yhteyden itseeni ja eristi minut yhteydeltä muihin. Kuolema, joka varasti elämää.

Elämäni oli täynnä valintoja, joita ohjasi rikkinäinen, vääristynyt minäkuvani sekä sairas mieleni. Valintoja, jotka olivat tuhoisia sekä itselleni että muille. Ne veivät kulkuani yhä kauemmas itsestäni ja Jumalasta. Ahdistus, pelko ja epätoivo olivat pysyviä olotiloja. Harhailin eläessäni elämää, jota en tunnistanut omakseni. En tiennyt kuka olin. Tiesin, mitä olisin halunnut ja toivonut, mutta tahtoni ei ollut omassa hallussani, sillä se oli jo varhain joutunut riiston kohteeksi ja lopulta olin itse vapaaehtoisesti uhrannut sen, jotta minut hyväksyttäisiin ja saisin rakkautta.

Mutta sainko rakkautta ja hyväksyttiinkö minut? Ei, sillä mikään tai kukaan ei riittänyt täyttämään rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tarpeitani. Juoksin kuin mieletön rakkauden perässä ja tein järjettömiä tekoja. Syntiä synnin perään. Uuvutin itseni näännyksiin.

Ja loppu tuli. Jumala ilmestyi minulle elämäni suurimmassa haaksirikossa joulukuussa 1999. Ei ollut enää vaihtoehtoja ja päädyin sairaalan suljetulle osastolle, jotten kuolisi. Menetin kaiken, mutta sain Jumalalta tulevan armon. Alkoi uuden elämän alku. Silti rikkinäisenä jatkoin edelleen elämääni tehden vääriä valintoja ja hapuilin yhä masentuneena. Etsin eheytymistä, etsin ja hain, osallistuin ja menin – hyvä niin.
Murros tapahtui, kun sanoin Jeesukselle joulukuussa 2006, että Hän saa tehdä, mitä haluaa elämälläni. Luovutin oman tahtoni Hänelle, jonka tahto on suurempi kuin minun ja jonka tahto on rakkaudellisempi kuin minun. Ja jonka tahto on hyvä minua kohtaan. Herra aloitti voimallisesti parantamistyönsä: 23 vuotta kestänyt masennus väistyi ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni valoja ja värejä. Sain yhteyden ihmisiin, minut tuotiin eristävän kelmun takaa esiin. Samalla rukous, Sana ja ylistys saivat paikan elämässäni ja eheytymiseni alkoi voimallisesti.

Mutta jotain oleellista oli vielä pahasti vinksallaan aiheuttaen oireilua, josta en tuntunut saavan otetta. Keväällä 2010 Herra sanoi minulle, että Hän tulee ennalleen asettamaan minut ja että Hän tulee käyttämään Elävien Vesien –kurssia siihen. Heti kurssin alkaessa jouduin valtavaan läpivalaisuun ja Herra toi eteeni syntisyyteni: näin kuvan, jossa seisoin saavissa ja saavi täyttyi ruskeasta liejusta, joka oli minusta tuleva synti. Huusin: ”Herra armahda!” Ja Hän armahti: sain kokea synnintunnustuksen ja -päästön voiman. Viikko viikolta Hän johdatti minua. Sain puhdistua ja uudistua Hänen lunastetun verensä voiman kautta. Alkoi uudenlainen vapautuminen ja sain ymmärryksen ja otteen uudesta luomuksesta Hänessä ja siitä minuudesta, joksi Hän oli minut alun perin tarkoittanut.

Sain myös syvenevää ymmärrystä kaikesta siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Olin aavistellut asioita, mutta en ollut ymmärtänyt niiden täyttä merkitystä. Olin kasvanut ilman tukea ja turvaa, täysin yksin. Lisäksi seksuaalinen hyväksikäyttö, jota olin vähätellyt, tuli voimallisesti esiin käsiteltäväksi Herran kanssa. Oma määritelmäni seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli niin suppea, että kokemukseni eivät mahtuneet siihen ja olin siksi tietoisesti pyrkinyt unohtamaan kaikki ne tilanteet, joihin olin joutunut ollessani 9 – 12-vuotias, vaikka kokemani oli rajulla tavalla rampauttanut sekä naiseuttani että omaa äitiyttäni. Nyt tapahtumien olemassaoloon tuli lupa, kivulle tuli tila ja hyväksikäytön seurauksille tuli ymmärrys. Haavat repesivät auki, mutta vain siksi, jotta Mestarimme voisi ne parantaa.

Herra paljasti myös jotain hyvin olennaista liittyen tyhjyyteeni ja minuuteni puuttumiseen, sillä löysin sen juurisyyn: äitini narsismin ja sen vaikutuksen minuun. Herran kanssa ja Hänen avullaan olin löytänyt kipupisteeni ja aloitin asian työstämisen Hänen kanssaan kokien Hänen hyväksyntäänsä, lohdutustaan, armoaan ja rakkauttaan. Vaikeuksien kautta Hän auttoi minua vahvistamaan rajojani ja sain kokea sen, mitä olin odottanut ja toivonut koko elämäni: eriydyin äidistäni ja vihdoin tunsin olevani vapaa kaikista niistä vaatimuksista, joita en koskaan ollut pystynyt täyttämään.

Mutta Herra toi eteeni myös oman anteeksiantamattomuuteni ja sen vaikutukset.  Olin antanut äidilleni tahdonvalintana anteeksi, mikä on sinänsä hyvä asia, mutta en ollut antanut hänelle anteeksi sydämessäni. Ryhdyin janoamaan sitä tietäen, että tällä alueella olisi vielä työstettävää.

Asioita tuli esiin hyökyaallon tavoin ja tuska oli välillä sanoinkuvaamatonta, mutta niin oli Herran hoito ja apu tässä kaikessa. Hän uskollisesti kohtasi ja hoiti minua koko kurssin ajan. Hän oli voimana heikkoudessani - ja suorittajalle tuon heikkouden tunnustaminen oli oleellisen tärkeää. Puuttuvat palaset loksahtelivat paikoilleen ja sain kokea arvottomuuden ja itsevihan murtumista, fantasiamaailmasta irtisanoutumisen voimaa ja vapautta kääntäen katseeni pois luodusta kohti Herraa ja tarrautuen Hänen ristintyöhönsä ja ylösnousemusvoimaansa.

Kun Elävien vesien kurssi päättyi, jouduin kysymään itseltäni: kuka oikein olen? Halusin jatkaa itseni etsimistä Jumalan totuudessa. Siirryin Elämän Puolelle –kurssille ja Herra jatkoi hoitamistani. Yhä uudestaan Hän vakuutti huolenpitoaan, voimaansa ja Hänen mahdollisuuksiaan. Kriisien kautta Hän veti minua lähemmäs ja lähemmäs itseään lisäten samalla ymmärrystä Hänen voimastaan.

Puutteenalaisuuteni huusi tyhjyyttään ja Hän täytti sitä. Olin melkoisessa turbulenssissa. Kun joutuu lentokoneessa turbulenssiin, on tyhjyydessä olosuhteiden armoilla koneen täristessä pelottavasti. Mutta oman elämämme turbulenssissa emme ole tyhjyydessä vaan Jumalan voimallisessa ja parantavassa läsnäolossa. Hän hallitsee kaikki olosuhteet ja Hän vie aloittamaansa työtä meissä eteenpäin. Olen vakuuttunut siitä. Olen vakuuttunut myös siitä, että Hänen aikataulunsa ovat täydelliset ja Hänen tahtonsa on hyvä meitä kohtaan. Hän haluaa parantaa ja vapauttaa. Me löydämme Hänet, kun etsimme Häntä ja me löydämme Hänet, kun etsimme itseämme.

Elämän Puolelle –kurssin päättyessä, toiseksi viimeisellä kerralla, Jumala toi eteeni äitiini liittyvät asiat. Herra näytti rukouksessa näyn, missä seisoin äitini kanssa vastakkain ja Jeesus seisoi vierellämme. Yhtäkkiä minun vatsani ja äitini vatsan väliin kasvoi suuri risti. Jeesus laittoi kätensä ristille, siunasi ja toi sovituksensa. Jatkoin kotona rukousta ja vihdoin sydämeni oli valmis antamaan äidilleni anteeksi. Kiitos Jeesus!

Matkani jatkuu muuttuneena: tyhjyys ei ole enää tyhjyyttä vaan Hän täyttää sitä, minuuteni ei ole enää hahmoton vaan Hän on piirtänyt sille rajat. Olen totisesti saanut puhdistua ja uudistua elävän veden virratessa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta ja siirtyä elämän puolelle Jumalan johdattamana. Minä olen Hänessä ja Hän on minussa, Hän jatkaa eheyttämistyötään minussa.

Nyt katsoessani taaksepäin tekemääni pitkää matkaa sisäisen parantumisen alueella, voin ymmärtää, että Herralla on ollut selkeä suunnitelma eheytymiselleni: kaikella on aikansa ja paikkansa. Ennen uskoon tuloani ja sen jälkeenkin kävin sekulaarisessa terapiassa useita vuosia, mutta koin, että se oli kuin tekohengitystä ratkaisematta ongelmiani. Olin valtavassa imussa pimeyteen, mutta sekä terapia että ystävät auttoivat minua ikään kuin pääsemään aina välillä haukkaamaan happea syvistä syövereistäni, jotten olisi ajautunut henkeni riistämiseen.

Janosin kuitenkin päästä selvyyteen itseni ja ongelmien kanssa ja olin aktiivinen sen löytymisessä. Löydettyäni paikkani seurakunnasta, olen saanut monenlaista apua ja tukea sieltä ja olen myös saanut kasvaa sekä ihmisenä että kristittynä rakkaudellisessa ilmapiirissä. Jumala on ohjannut tielleni kypsiä kristittyjä, jotka ovat tukeneet, lohduttaneet ja rohkaisseet. Olen saanut korvaavia kokemuksia äidin rakkauden puuttumisesta elämässäni ja sillä on ollut suuri merkitys eheytymisessäni.

Rukoustuen merkitys on ollut valtava, olen pyytänyt esirukousta mitä erilaisimmissa tilanteissa ja saanut säännöllistä rukouspalvelua mm. omassa seurakunnassani, Healing Roomissa sekä myös sellaisilta rukousystäviltä, jotka ovat sitoutuneet rukoilemaan puolestani. Sen lisäksi olen osallistunut monenlaisiin seminaareihin ja tilaisuuksiin, joissa on käsitelty sisäistä eheytymistä. Lisäksi aiheeseen liittyvä kirjallisuus on antanut työkaluja asioiden käsittelyyn. Aloitin myös sielunhoidon ennen Elävien Vesien –kurssia ja se oli erittäin tärkeää: tällä kertaa terapia ei toiminut tekohengityksenä vaan sielunhoito piti minut pystyssä asioiden tullessa voimallisesti käsittelyyn. Olen syvästi kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat auttaneet minua monin eri tavoin.

Suurin apu on tullut kuitenkin Jumalalta: rakkaudessaan Hän on puhutellut ja johdattanut minua monella eri tavalla pitkällä aikavälillä. Uskon, että silloin kun ongelmat ovat syvällä ja minuuden rikkoutuminen on tapahtunut varhain ja pitkällä aikavälillä, myös paraneminen vie aikaa ja Jumala käyttää mitä erilaisimpia välineitä siihen. Koen, että Hän valmisti minut vastaanottamaan sen parantumisen, jonka Hän oli varannut minulle Elävien Vesien ja Elämän Puolelle –kursseilla tapahtuvaksi. Kiitos ja ylistys Herrallemme, jolla on kaikki mahdollisuudet parantaa, eheyttää ja vapauttaa meidät elämään sitä elämää, jonka Hän on meille tarkoittanut. Jumala on kääntänyt ja on kääntämässä elämäni tappiot voitoiksi. Vihdoin tiedän, kuka olen ja voin levätä Hänessä.

Nimimerkki ”Päivänsäde”, nainen 46-v. pääkaupunkiseudulta

Andrew Chambers was born in Croydon, South London 45 years ago. When he was 6 weeks old Andy was put in a children’s home. As the already weak tie to his mother was broken Andy didn’t experience missing her. “At night, after visitors day I listened as the other children cried and yelled after their mothers, begging not to be left in the children’s home. I just lay on my bed and listened to the others – I didn’t cry”.
The need for a mother was transferred to one of the older children’s home staff, but she had to care for so many children that she could not fulfill a mother’s role for Andy. Later Andy learned that she was herself an orphan. Andy’s real mother only visited about three times a year: usually in the summer, then at Christmas and on Andy’s birthday.
Children would be well dressed for visits so as to give a good impression of the children’s home. Once, before his mother’s visit, Andy was asked to wash and get dressed. Years later one of the staff told Andy that he had then replied “I don’t need any mother”. “I think that sometime before adolescence I had already decided not to need anyone. In many ways I found it difficult to ask for help, so I decided to be independent and do things myself. As a result my needs were not met. In school I had problems learning and difficulties maintaining concentration”.
Andy started to steal and got involved in petty crime, and later alcohol. His view of his own sexual identity got confused. “I would sometimes be given the job to empty the rubbish bins and that would give me access to other people’s rooms. In one of the rooms I found women’s clothes and I tried them on: I had a feeling of calm and peace. I didn’t understand this, but it became a behaviour pattern in my life”. In another room Andy found pornography, which brought an element of sexual fantasy.
An angry woman’s voice
Part of growing up in an English school meant that Andy should learn the Highway Code and pass a cycling test. The police would visit the school and for a week would teach road signs and give cycling lessons. At the end of the week a test would be organized. “Three of us from the children’s home sat the test and we were told that if we passed we could ride back by bicycle, otherwise we would have to walk and push the bicycles. I passed the cycling test, the other two did not. In fact I had the second best score of the entire group and I rode happily home.” After reaching the children’s home Andy rode happily around the local streets. After a while Andy heard a voice shouting “Andrew Chambers, Andrew Chambers!” The use of formal name meant trouble, and the voice sounded very angry indeed. It seems Andy had completely lost track of time and had stayed out cycling too long.
The children’s home staff administered corporal punishment with whatever happened to be at hand which this time was a bamboo stick. “When I saw the worker´s face I knew I was in big trouble and I ran and ran into the corner under the stairs. She started to lash out at my legs and then seemed to totally lose control. In the end it seemed she was beating not my body, but my inner being.
“This experience may have planted a seed of bitterness into my heart. I started to hate not only that woman, but also to actively hate all women. My way of dealing with my anger was to hide it away. I learned to get along with women whether in the children’s home, school or later in the workplace, but I still hated women in my heart”.
“At that time my life included dressing in women’s clothes, pornography, homosexuality , along with a hatred of women”.
Jesus met me in my pain.
Andy came to faith when he was 17. Six months later he ended a homosexual relationship, although it was painful. In church fellowship Andy felt like an outsider and didn’t speak with anyone. Homosexual inclinations were just under the surface, making confession of sins difficult and causing Andy to feel different.  Andy tried dating and after waiting a year he asked a particular girl out for coffee. The girl agreed, but after a few days called to announce that the relationship wouldn’t work. She gave a long list of “reasons”, including that Andy wasn’t talkative enough. The pain this caused Andy seemed a lot worse than what his friends had shared under similar circumstances. Andy asked a two friends for prayer and while they prayed for him Andy recalled events that had happened years earlier in the children’s home.
“I saw myself again running away from the angry woman in the children’s home, only now I could also see Jesus there. When I ran away from the woman, Jesus ran after me and gave me a hug. When the woman came after me and started to hit with the stick, I realized that the stick had hit Jesus’ legs and not mine. I literally saw what the Bible tells, that the blows that were meant for us struck Him. He carried our pain and wounds in his own body.”
“That experience was, I think, one of many that helped me really to give up the seed of bitterness – bitterness towards my mother and towards the “surrogate mother” at the children’s home and towards women in general. I had to completely reject the hatred of women, admit my own needs, and ask friends to pray over me for my seemingly minor childhood experiences.”
Balm for the wounds
In London Andy met a Finn called Sirkku and at the age of 24 got married; today Andy is the father of 3 teenage daughters. The marriage relationship has enabled Andy to learn relational skills and to give up always being a “nice guy”.
“My wife said that I didn’t know how to defend myself. Whenever we argued I would always give up and let her win. To my surprise she actually wanted me to hold my own, and to express my own opinions.”
After moving to Finland Andy looked for a counsellor and finally had a few visits with a elderly woman counsellor. “I never even understood  the half of what she said, but at the end of every session she would pray for me and hug me. She would sit very close to me and something within me was awakened during that process. It seems like I was able to receive motherly love from her. Previously whenever I sat next to a woman I would feel uneasy and get goose pimples.“
Andy claims that the greatest healing happened when he started to see God’s nature included motherhood; this had been a great void in Andy’s life and he had not been able to see God as a caregiver.
“One woman had titled her talk ‘The mother heart of God’. This sounded to me like feminism had invaded theology, but I went to listen to her anyway. She went through a number of verses in the Bible where God presents himself as a mother.” One of the places covered in the talk was from the gospel where Jesus compared himself to a mother hen.  “That helped me to receive from the mother heart of God in my own prayer times.” Over the years Andy has been strengthened in his masculinity. “It is a process though, you don’t just wake up one morning and find yourself a renewed man.” 
All brokenness  is essentially the same
Andy works for the Aslan organization and is the national coordinator of it`s healing and discipleship training programme called ‘Living Waters’. Andy, a Dutchman and an English woman together form the team that leads the European Living Waters ministry.  Andy has taught frequently in seminars relating to sexual wholeness.
Andy sees growth in Christ as the main means of achieving sexual wholeness . He has noticed that people coming from homosexual or lesbian backgrounds may have many friendships, but lack deep, trusting relationships. “I’ve learned it is common that homosexual men have no real close friends. The main difficulties in forming personal relationships stem from what has happened earlier in our lives. The failures in personal relationships that the homosexual person experiences are often directly related to the same sex parent. In addition it is quite common to experience problems in relationships with members of the opposite sex.”
In Andy’s opinion there is actually no difference between the sexual brokenness of heterosexual and homosexual. “While the brokenness of both groups is the same, homosexuals may experience more pain because of how their friends treat them. Often friends may be supportive of heterosexual sins, but the homosexual is more prone to experience rejection, especially in school.

Text  Jorma Jumppanen
Translation  Kenneth & Kirsi Hann

(Ote tutkimuksen tiivistelmästä. Lähde: Stanton L. Jones & Mark A. Yarhouse: “A longitudinal study of attempted religiously-mediated sexual orientation change.” Journal of Sex and Marital Therapy, 2011, Volume 37, sivut 404-427. Lisätietoja tutkimuksesta löytyy osoitteesta: www.exgaystudy.org)

Johdanto

Tutkijat totesivat tutkimusraporttinsa johdannossa, että monet mielenterveysjärjestöt julistavat nykyään suureen ääneen, että homoseksuaalisen suuntautumisen muuttaminen on mahdotonta ja jopa haitallista. Esimerkiksi Amerikan psykologinen yhdistys totesi monen vuoden ajan verkkosivuillaan: “Voiko terapia muuttaa seksuaalisen suuntautumisen? Ei. . . [H] omoseksualisuus. . . ei vaadi hoitoa eikä se ole muutettavissa. ” (Answers to your questions about sexual orientation and homosexuality. American Psychological Association, 2005) Amerikan psykiatrinen yhdistys totesi lausunnossaan, että ” ’korjaavan terapian’ potentiaaliset riskit ovat suuret, koska niihin liittyy masennusta, ahdistuneisuutta ja itsetuhoista käyttäytymistä.” (American Psychiatric Association: Psychiatric treatment and sexual orientation position statement, 1998)

Psykologit Stanton L. Jones (Wheaton College, IL) ja Mark A. Yarhouse (Regent University) ovat julkaisseet tutkimustuloksensa, jotka ovat jyrkässä ristiriidassa näiden väitteiden kanssa. Tutkimus on julkaistu vertaisarvioidussa (ns. peer reviewed eli muut tutkijat arvioivat tutkimuksen ennen sen julkaisua) Journal of Sex and Marital Therapy –tiedelehdessä. Jones & Yarhouse käyttivät pitkittäistutkimusta tutkiessaan noin sadan miehen ja naisen seksuaalisuuden muutosyritystä Exodus International’iin sidoksissa olevien kristillisten ex-gayjärjestöjen kautta.

Jones & Yarhouse huomauttavat, että Amerikan psykologinen yhdistys (APA) on hiljattain muokannut ehdottomalta kuulostavia lausuntojaan muutoksen mahdottomuudesta. Homoseksuaalisuuden muutostutkimuksia arvioineen työryhmän raportin (APA Task Force on Appropriate Therapeutic Responses to Sexual Orientation, 2009) tiivistelmän mukaan ”yksilön seksuaalisen suuntautumisen kestävä muutos on epätavallista” (s.2) vaikka muualla raportissa ollaan asiasta epävarmempia: ”On vain vähän luotettavaa todistusaineistoa, jonka pohjalta voisimme selvittää kykenevätkö seksuaalisen suuntautumisen muutosyritykset muuttamaan seksuaalista suuntautumista.” (s.28)

Väite homoseksuaalisen suuntautumisen muuttumattomuudesta on joka tapauksessa yllättävää, koska tieteellisissä julkaisuissa on ilmestynyt kymmeniä tutkimuksia, jotka ovat raportoineet homoseksuaalisuuden muutoksesta ammattimaisen psykoterapian (mm. Munzer 1965, Hatterer 1970) ja uskonnollisten menetelmien kautta (mm. Pattison & Pattison 1980, Spitzer 2003).

Miksi kannanotto muutosyrityksiin on pessimistinen jos muutoksista on raportoitu aiemmin ilmestyneissä tiedejulkaisuissa? Tärkein syy on ollut se, että aiempien tutkimusten menetelmien tarkkuus on kyseenalaistettu eikä tarjolla ole ollut pitkittäistutkimusta, joka olisi seurannut muutoksen pysyvyyttä tarpeeksi kauan aikaa. Lisäksi monet tutkimukset ovat perustuneet terapeuttien eikä asiakkaan omaan arvioon muutoksesta. APA:n työryhmän mukaan…

”Seksuaalisuuden muutosyrityksiä koskevan tutkimuksen tulisi (a) käyttää seuranta- ja pitkittäistutkimuksen menetelmiä, (b) käyttää otoksen valinnassa menetelmää, joka mahdollistaa riittävän yleistämisen (c) käyttää asianmukaisia, puolueettomia, korkealaatuisia välineitä seksuaalisen suuntautumisen ja seksuaalisen identiteetin arvioinnissa, (d) tarkastelee [henkilön] aiempaa ja nykyistä tilaa, mielenterveysongelmia, muita hoitotoimenpiteitä ja elämänhistoriaa testatakseen kilpailevia selityksiä mahdollisille muutoksille ja (e) käyttää välineitä, jotka ovat kykeneviä arvioimaan [muutosyritysten] haittoja.” (2009, s.6)

Jonesin & Yarhouse toteavat, että heidän tutkimuksensa täyttää monia näistä vaatimuksista.

1. Tutkimus tarkasteli henkilön tämän hetkistä tilaa sen sijaan, että se luottaisi asiakkaan arvioihin menneisyyden muistikuvien perusteella.   Lisäksi tutkimus oli ns. pitkittäistutkimus (tutkijat seurasivat tutkittavia pitkällä aikavälillä)
2. Tutkimuksen kvasikokeellinen asetelma on riittävä vastaamaan kysymykseen voiko homoseksuaalinen suuntautuminen muuttua vai ei. Vaikka tutkimus ei sisällä vertailuryhmää (joka ei saisi terapiaa tai jolle annettaisiin valeterapiaa) se kykenee vastaamaan kysymykseen: voiko suuntautuminen muuttua uskonnollisen hoidon avulla.
3. Tutkimuksessa käytettiin parhaita seksuaalisen suuntautumisen arviointivälineitä
4. Tutkimus ei sisältänyt vaihtoehtoisia selityksiä muutokselle, koska tutkittavien määrä ei mahdollistanut sitä
5. Muutosyritysten haittojen arvioinnissa käytettiin yleisesti luotettavaa ja pätevää testiä

Jones ja Yarhouse seurasivat tutkittavia 6-7 vuoden ajan ja he julkaisivat tutkimustuloksensa eräässä Amerikan psykologisen yhdistyksen vuosikokouksen workshopeista 9.8.2009.  He ovat myös julkaisseet väliraportin tutkittavista henkilöistä siinä vaiheessa kun he olivat olleet muutosprosessissa kolme vuotta. Raportti julkaistiin kirjassa Ex-Gays? (IVP, 2007). Tutkijat selittivät tutkimustaan artikkeleissa ja  videoissa, jotka löydät täältä: http://www.ivpress.com/cgi-ivpress/book.pl/code=2846

Nicholas A. Cummings (Ph.D., Sc.D.), eräs Amerikan psykologisen yhdistyksen aiemmista presidenteistä, kirjoitti suosituksen kirjan takakanteen: “Homoseksuaalisuuden tutkimus sisältää kiistoja, jotka ovat täynnä ideologiaa ja niukasti tiedettä. Tämä tutkimus on luonut uutta maaperää, koska se noudattaa objektiivisuutta ja tieteellistä tarkkuutta, joka voidaan toistaa ja yleistää. Se avaa uusia näköaloja tutkimukseen …. Olen odottanut yli kolmekymmentä vuotta tällaista virkistävää ja perusteellista tutkimusta, joka on välttämätön tässä kiistanalaisessa aiheessa. Psykoterapeuttien ja psykologisten neuvojien tulisi lukea tämä kirja. Sama koskee myös akateemisia psykologeja, jotka tutkivat Ihmisen käyttäytymistä ja seksuaalisuutta.”

Myös Rogers H. Wright (Ph.D., Amerikan psykologisen yhdistyksen jaostojen 12 ja 13 entinen presidentti ja nykyinen jäsen) suositteli kirjaa näin: “Onnittelut kirjastanne. Se on hyvin ja huolella tehty. Huolellinen koeasetelma antaa lisäpainoa teidän tuloksillenne. Nykyisen poliittisesti ohjatun, poliittisesti korrektin dogmin mukaan homoseksuaalinen suuntautuminen on muuttumaton ja siihen vaikuttaminen terapiassa uhkaa potilaan hyvinvointia. Tekemänne huolellisesti toteutettu tutkimus vaatii tämän dogmin perusteellista ja luotettavaa uudelleenarviointia. Parhaassa tapauksessa tutkimuksenne saattaa jopa vakuuttaa mielenterveyden ammattilaiset palauttamaan periaatteet, jotka ovat jo melkein kokonaan unohtuneet: potilaalla on oikeus valita ja että hänellä on kyky siihen. “

Jones & Yarhousen haastattelemat ihmiset osallistuivat 16 erilaisen Exodus Internationalin jäsenjärjestön toimintaan eri puolilla Yhdysvaltoja. Exodus on kristillinen ex-gayjärjestö, joka tukee homoseksuaaleja seksuaalisuuden muutokseen ”Jeesuksen Kristuksen voiman avulla”. Jotkut järjestöt käyttävät Andrew Comiskeyn Elävät vedet-eheytymiskurssia kun taas toiset järjestävät sielunhoitotapaamisia, joissa ei ole selkeä struktuuria. Exodus pitäytyy perinteiseen kristilliseen näkemykseen, jonka mukaan homoseksi on syntiä ja siitä tulee pidättäytyä. Lisäksi Exodus uskoo, että homoeroottisen suuntautumisen taustalla on lapsuuden emotionaalista haavoittuneisuutta, joka voi parantua sielunhoidon avulla.

Tutkimus oli ns. kvasikokeellinen eli se muistutti kokeellista tutkimusta. Täysin kokeellinen tutkimus olisi edellyttänyt sitä, että osa tutkimukseen osallistuvista ihmisistä olisi arvottu sattumanvaraisesti hoitoa saavaan koeryhmään ja osa vertailuryhmään, joka ei olisi saanut muutoshoitoa. Tässä tapauksessa vertailuryhmälle olisi saatettu antaa ei-ohjaavaa kuuntelua. Tällä tavoin olisi voitu arvioida aiheutuuko muutos hoidosta vai voiko sitä tapahtua spontaanisti. Jones & Yarhouse totesivat (2007, s.108-112), että Robert Spitzerin haastattelututkimuksen mukaan homoseksuaalisuuden muutos tapahtui pitkän ajan kuluessa, joillakin se tapahtui kahden ja toisilla viiden vuoden jälkeen. Niin pitkän odotusajan antaminen vertailuryhmälle olisi ollut epäeettistä. Toiseksi, vertailuryhmää ei tarvittu, koska haluttiin tutkia väitettä, jonka mukaan homoseksuaalisuuden muutos ei ole mahdollista missään tapauksessa. Väitteen kumoamiseen riittäisi yksikin tutkittava, jonka seksuaalisuus olisi muuttunut jossain määrin.

Tutkittavien keski-ikä oli 35,5 vuotta ja heillä oli ollut paljon seksuaalisia kokemuksia. Tutkittavia oli alunperin 98 (72 miestä, 26 naista), joista 61 oli mukana 6-7 vuoden jälkeen. Miksi jotkut olivat tipahtaneet? Jotkut olivat ilmoittaneet, että eivät halunneet osallistua tutkimukseen, koska he olivat omaksuneet homoidentiteetin eivätkä uskoneet tutkijoiden rehellisyyteen sen kertomisesta tutkimuksessa. Jotkut ilmoittivat, että he uskoivat parantuneensa homoseksuaalisista taipumuksista eivätkä halunneet muistella enää homoelämään liittyneitä kielteisiä kokemuksia. Kolmen vuoden seurannan jälkeen alkuperäisestä ryhmästä oli mukana 74,5% ja kuuden vuoden jälkeen 64%. Tipahtaneiden määrä ei ollut poikkeuksellista verrattuna muihin seurantatutkimuksiin.

Tutkijat käyttivät kolmea tutkimusmenetelmää. Tutkittavat arvioivat suuntautumistaan Kinseyn (Kinsey, Pomeroy & Martin 1948) asteikolla (0-7) ja vastasivat kysymyksiin, jotka koskivat seksuaalista kiinnostusta, emotionaalisia / romanttisia ihastumisia sekä seksuaalisia fantasioita. Kinseyn asteikko arvioi seksuaalisuutta jatkumona heteroseksuaalisuudesta biseksuaalisuuden kautta homoseksuaalisuuteen. Sen takia tutkijat käyttivät myös Shively & DeCecco’n (1977) testiä, joka arvioi homo- ja heteroeroottista kiinnostusta erillään emotionaalisesta kiinnostuksesta. Muutosyritysten aiheuttamaa psykologista haittaa arvioitiin 90-kohtaisella SCL-90-R-testillä, joka on suunniteltu tutkimuksiin ja hoitojen arviointiin. Lisäksi se on pätevä mittari pitkittäistutkimuksissa.

Tulokset

Muutosprosessiin osallistumisen tulokset 6-7 vuoden jälkeen osoittavat, että muutosta todella tapahtuu, vaikkakaan ei kaikille.

• Onnistuminen: Seksuaalisuuden muutos: 23% (n = 14) osallistujista raportoi merkittävää homoseksuaalisen vetovoiman vähentymistä ja merkittävää siirtymistä heteroseksuaaliseen kiinnostukseen ja toimintaan.
• Onnistuminen: Selibaatti: 30% (n = 18) kertoi, että homoseksuaalinen vetovoima ei ollut hävinnyt, mutta se ilmeni vain satunnaisesti tai sellaisella tavalla, joka ei tuottanut ahdistusta. Tämän seurauksena he kykenivät elämään tyytyväisenä ilman avointa seksuaalista toimintaa.
• Muutoksen jatkuminen: 16% (n = 10) ilmoitti vain vähäistä homoseksuaalisen kiinnostuksen vähentymistä. He eivät olleet tyytyväisiä muutoksen määrään ja pysyivät sitoutuneena muutosprosessiin.
• Ei muutosta: 7% (n = 4) ilmoitti, ettei merkittävää seksuaalisen suuntautumisen muutosta ei ollut tapahtunut. He eivät olleet luopuneet muutosprosessista, mutta jotkut olivat hämmentyneitä siitä miten heidän tulisi edetä jatkossa.
• Muutoksen epäonnistuminen: Hämmentynyt: 5% (n = 3) ilmoitti, ettei merkittävää seksuaalisen suuntautumisen muutosta ollut tapahtunut. He olivat luopuneet muutosprosessista, mutta eivät kuitenkaan ottaneet itselleen homoidentiteettiä.
• Muutoksen epäonnistuminen: homoidentiteetti: 20% (n = 12) oli luopunut muutosprosessista ja omaksunut homoidentiteetin.

Tutkimuksessa käytetyt testit osoittivat, että osa tutkittavista oli kokenut tilastollisesti merkittävää muutosta seksuaalisuudessaan. Psykologista ahdistusta mittaava testi osoitti, että muutosyritys ei ollut haitallista. Itseasiassa kaksi psyykkisen ahdistuksen indikaattoria osoittivat, että hyvinvointi lisääntyi tutkimuksen aikana.

Ex-gayjärjestöjen mukaan muutoksen onnistuminen merkitsee heteroeroottisen kiinnostuksen vahvistumista ja / tai homoeroottisen kiinnostuksen vähentymistä.  Tästä näkökulmasta katsoen 53% oli saavuttanut jonkin asteisen onnistumisen seksuaalisuuden muutoksessa. 25% tutkituista arvioi, että muutos oli epäonnistunut.

Suurin osa seksuaalisuuden muutoksesta tapahtui muutosyrityksen alkuvaiheessa ja muutos säilyi kuuteen vuoteen saakka.

Pohdinta

Jones ja Yarhouse päättelivät, että “tämän tutkimuksen tulokset näyttävät olevan ristiriidassa yleisesti hyväksytyn mielipiteen kanssa, jonka mukaan seksuaalinen suuntautuminen ei voi muuttua” (s. 425). Tulokset eivät myöskään tukeneet väitettä, jonka mukaan muutosyritys on todennäköisesti haitallista sitä yrittäville ihmisille.

Tutkijat kertoivat kuitenkin, että tutkimuksella on puutteensa. Ensiksikin, kun tutkimukseen osallistuneita tarkastellaan koko ryhmänä seksuaalisen suuntautumisen muutos oli keskimäärin vaatimatonta. Tutkijat totesivat, että syynä oli se, että dramaattisia muutoksia kokeneet laskettiin yhteen niiden kanssa, jotka siirtyivät kohti homoidentiteettiä.

Toiseksi, ne osallistujat, jotka olivat aloittaneet muutosprosessin ennen tutkimuksen alkua päätyivät positiivisempaan tulokseen verrattuna niihin, jotka aloittivat muutosyrityksen tutkimuksen aloittamisen kanssa samaan aikaan. Syynä voi olla se, että aiemmin aloittaneiden joukosta oli tipahtanut pois ne, jotka eivät olleet onnistuneet muutosyrityksessä. Tästä ei ole kuitenkaan mitään varmaa tietoa. Jones ja Yarhouse totesivat, että ehkäpä juuri sen takia muutoksen kokeneiden lukumäärä edustaa jossain määrin optimistista arviota muutoksen onnistumisesta.

Kolmas tutkimukseen sisältyvä rajoite on se, että kyseessä on suhteellisen pieni otos, jonka takia siitä ei voi tehdä yleistystä kaikkiin muutosta yrittäviin homoseksuaaleihin. Otoksen koko ei ole kuitenkaan epätavallinen muihin seurantatutkimuksiin verrattuna. Lopuksi tutkijat totesivat, että tutkimus ei anna vastausta siihen mitkä tekijät saivat aikaan muutoksen tutkittavissa.

NARTH-järjestön Christopher Rosik totesi, että skeptikot mitätöivät taatusti tämän tutkimuksen ideologisista syistä ja pitävät dogmaattisesti kiinni siitä, että seksuaalinen suuntautuminen ei voi muuttua. Jones & Yarhousen tutkimus kumoaa kuitenkin kaksi väitettä: 1) muutos tapahtuu aina ja se on yksinkertainen valinta, ja 2) muutosta ei tapahdu koskaan ja se on yleensä haitallista. On myös hyvä muistaa, että tässä tutkimuksessa ei tarkastella psykoterapian kautta tapahtuvia muutosyrityksiä vaan tutkimukseen osallistuneet saivat sielunhoitoa kristillisiltä järjestöiltä. On mahdollista, että ammatilliseen psykologiseen hoitoon osallistuminen kristillisen sielunhoidon lisäksi olisi saattanut lisätä positiivisia tuloksia.

Kysymyksiä ja vastauksia

”Ovatko määritelmät muutosyrityksen onnistumisesta päteviä? ”Muutoksen” kokenut henkilö saattaa kokea yhä homoeroottista kiinnostusta. Voiko ”selibaattia/pidättäytymistä” pitää oikeana muutoksena?”

Useimmat tutkittavista eivät kokeneet näitä muutoksia vähäpätöisinä. Monet tutkittavista kärsivät pakonomaisesta seksuaalikäytöksestä ja siksi kyky pidättäytyä toi mielenrauhaa. Tyytyväisyyttä lisäsi myös se, että he kykenivät elämään uskonsa (kristillisten moraalistandardien mukaan) mukaan. Useat tutkittavat, jotka raportoivat muutoksesta heteroseksuaalisuuteen kertoivat, että heillä oli edelleen jossain määrin kiinnostusta samaan sukupuoleen. Kyse oli siis asteittaisesta muutoksesta eikä mustavalkoisesta ”homosta heteroksi” asetelmasta. Tutkijat vertaisivat tällaisia henkilöitä pariskuntiin, jotka kokevat pariterapian auttavan heitä, mutta samalla he saattavat kertoa, että heillä on edelleen jossain määrin vaikeuksia. Vakavasta masennuksesta selviytyneet saattavat kokea joskus lievää masennusta tai alkoholiriippuvaisuudesta toipunut saattaa kokea edelleen kiusauksia.

”Miksi tutkijat eivät käyttäneet seksuaalisen suuntautumisen mittaamisessa psykofysiologista arvointia?”

Muutosta ei mitattu psykofysiologisilla mittareilla (jotka kiinnitetään sukuelimiin mittaamaan kiihottuneisuutta pornografisten kuvien katselussa), koska 1) niiden luotettavuus on kyseenalaistettu tieteellisten tutkimusten perusteella (tutkittavat kykenevät huijaamaan laitteita luomalla itselleen valheellisia seksuaalisia reaktiota), 2) mittalaitteiden käyttö oli käytännössä liian vaikeaa (tutkittavat olivat ympäri maata ja haastattelut olivat jo tarpeeksi tungettelevia ilman sukuelimiin kiinnitettyjä mittareitakin) ja 3) pornon näyttäminen olisi ollut vastoin tutkittavien uskonnollista vakaumusta.

”Tutkimukseen osallistuneet olisi pitänyt laittaa valheenpaljastustestiin, koska jokainen, joka väittää seksuaalisuutensa muuttuneensa valehtelee”

Mikään valheenpaljastustesti ei ole kuitenkaan luotettava. Valehtelemisen vaikutukset näkyvät sydämen sykkeen kiihtymisenä, kämmenten hikoamisena ja ihon ääreisverenkierron vilkastumisena, joka ilmenee mm. kasvojen punastumisena. Testaus perustuu siihen, että henkilö tietää valehtelevansa jolloin valehtelun aiheuttama jännitys näkyy testilaitteessa. Tulos ei ole kuitenkaan täysin luotettava. On todettu, että monien rikoksen uusijoiden on helppo hämätä valheenpaljastinta. He eivät useinkaan tunne syyllisyyttä teostaan eikä heidän autonominen hermostonsa reagoi valehteluun. Totta puhuvatkin henkilöt voivat jännittää vastatessaan kriittisiin kysymyksiin ja silloin heidän tulkitaan valehtelevan. Valheenpaljastustestien virhemahdollisuuden takia niiden tuloksia ei hyväksytä useimpien maiden oikeuslaitoksissa. Testaus ei ole myöskään toimi silloin kun henkilö uskoo valheeseensa (muuttuneensa heteroksi, mutta sitä ei ole oikeasti tapahtunut).

Ainoa keino on luottaa tutkittavan omaan kertomukseen. Jos emme luota muutoksen kokeneiden kertomuksiin miksi luottaisimme niihin, jotka kertovat vahingoittuneensa muutosyrityksissä? Mistä tiedämme, että heidän kertomuksensa eivät ole vain kostonhalua, vahingon suurentelua tai yleisen pahanolon projisoimista muutosyritykseen? Luottamus henkilön itsearviointiin kasvaa jos tutkittavaa voidaan testata yleisesti hyväksytyillä psykologisilla testeillä. Todennäköisyys valehteluun tai kertomuksen muuttamiseen vähenee jos häntä voidaan haastatella useasti monien vuosien ajan kuten Jonesin & Yarhousen tutkimuksessa tehtiin.

Lue Jonesin & Yarhousen vastauksia tutkimusta vastaan esitettyihin väitteisiin verkkosivulla http://www.exgaystudy.org/ex-gays/responses-to-criticism

Lähteet (sis. internetlinkit):

American Psychiatric Association (1998): Psychiatric treatment and sexual orientation position statement.

American Psychological Association (2005): Answers to your questions about sexual orientation and homosexuality.

APA Task Force on Appropriate Therapeutic Responses to Sexual Orientation (2009). Report of the Task Force on Appropriate Therapeutic Responses to Sexual Orientation. Washington, DC: American Psychological Association.

Jones, S. L., & Yarhouse, M.A.: Ex-gays? A longitudinal study of religiously mediated change in sexual orientation. 2007. Downers Grove, IL: InterVarsity Press.

Jones, S. L., & Yarhouse, M. A.:“A longitudinal study of attempted religiously mediated sexual orientation change.” Journal of Sex & Marital Therapy, 2011, 37, 404-427.

Rosik, Christopher H.: “Change in Sexual Orientation is Possible, Harm Unlikely, according to New Evidence of Long-Term Outcomes”

The healing presence during the worship times was tangible. The teachers were open and honest. Painful things we usually keep as a secret were common topics of conversation.
Recovery is like a journey that we’re all on together. Strangers felt like dear sisters and brothers.

I am chronically ill and find sitting a pain. In the beginning of the week I needed strong pain-killers, but towards the end none as I had been crying so much.

One day we were praying against the hatred of women, myself included. I usually don’t howl aloud in a public place, but as there were many women crying aloud and God was touching and delivering us, it felt like we were on holy ground. I felt like falling into a black hole. So unfair my parents hadn’t shown love to me. I hated myself, not willing to live (in reality I’m steadily recovering).

My group leader urged me to write a few “hate letters” (ones that address difficult issues and are not meant to be sent).
I wrote ones to my parents and husband. To my surprise I felt little anger or pain. I have been bringing these things to Jesus’ cross; I thought that maybe I’m more recovered than I imagined. But when I wrote a letter as to why I hate myself, I was crushed. I went to the forest to pray and cry aloud to God. I confessed as wrong that I’ve kept hating myself who God dearly loves and values.

Every morning I went for a prayer walk alone. Usually one “doesn’t have time” for such.

On the way home I felt unreal, my heart was so full, I didn’t feel like talking to the kind people who gave me a lift home. I’ve been treasuring these memories ever since. So much more was done in a week than is normally done in months and hours of counseling therapy.
I’m so grateful to God, and to you all that made the course possible and to my intercessors.

Kirsi Hann

Jumala puhui minulle jo heti viikon alussa kun luin Raamattua:
“Suuri on häpeäni, nuoruudestani saakka olen sitä kantanut. - Pystytä merkkejä, aseta tienviittoja, jotta tietäisit, mistä tie kulkee. Paina mieleesi tie, se polku, jota olet kulkenut. - Koko laakso, johon kuolleet luut on haudattu ja uhrieläinten tuhka hajotettu, on oleva Herralle pyhitettyä maata.”  (Jer. 31:19,21,40)
Kuolleita pidettiin tuolloin saastaisina: Saastainen paikka on oleva Herralle pyhitettyä maata, siis myös se kaikki elämässäni jota olen katunut ja hävennyt, voi eräänä päivänä olla puhdasta ja työkaluna Hänen käytössään.
Pohdin tuota Raamatun kohtaa koko viikon.

Ylistys hoiti ja opettajien aitous puhutteli. Ilmapiiri oli hoitava. Kipeät asiat jotka yleensä salataan olivat täällä aivan normaaleja puheenaiheita, toipuminen on matka, kaikki olemme sillä matkalla ja toipumassa Jumalan hoidossa.
Vieraat ihmiset tuntuivat läheisiltä sisarilta ja veljiltä.

Minulla on krooninen sairaus ja seminaareissa istuminen vaikeaa. Alkupäivinä tarvitsinkin kolmiolääkkeitä, mutta loppuviikolla en lainkaan, itkeminen vapauttaa ja elvyttää parasympaattista hermostoa.

Rukous naisvihasta vapautumiseksi kolahti. Yleensä en itke ääneen julkisella paikalla. Oli jotenkin kuin pyhä paikka, kun monet naiset itkivät kuorossa ja Jumala teki eheyttävää työtään.
Putosin kuin mustaan kuiluun. Vihasin itseäni. Tunnetasolla koin, etten jaksa elää (vaikka toipumisprosessini on jo ihan hyvällä mallilla).

Eräänä päivänä kirjoitin ryhmänohjaajan kehotuksesta “vihakirjeitä” (kirje, jossa käsitellään kipeitä asioita ja jota ei ole tarkoitus lähettää) vanhemmilleni ja miehelleni. Vuosia kantamani ja myös prosessoimani ja ristille monet kerrat viemäni viha näytti laantuneen, eikä kirjoittaminen herättänytkään juuri mitään tunteita, mutta kun kirjoitin “vihakirjeen” itselleni, alkoi tapahtua.
Lähdin taas yksin rukouskävelylle. Itkin ääneen metsässä. Tunnustin syntinä, että olen vihannut itseäni, Jumalalle rakasta ihmistä. Joka aamu menin metsäpoluille yksin kävelemään ja rukoilemaan, sellaiseen Jumalan kohtaamiseen ei muka arkipäivässä ole tarpeeksi aikaa eikä rauhaa.

Kotimatkalla olo oli epätodellinen, mieli oli täynnä kaikkea hyvää, mitä Jumala oli tehnyt: se oli kuin aarre, jota vaalia, tätä ei osaisi eikä edes haluaisi selittää muille.

Tuntui, että viikossa tapahtui yhtä paljon kuin arjessa yhteensä monen kuukauden ja monen terapiaistunnon aikana.
Olen todella kiitollinen Jumalalle, että sain olla seminaarissa mukana.
Kiitos myös vastuunkantajille ja esirukoilijoilleni.

Kirsi Hann

My journey began in February when I confessed to the Lord my dissatisfaction with my physical self and asked for His help. He said very unequivocally that He would do it through ‘inches of surrender’. Soon after that I was contacted and asked if I would like to take part in the pilot programme of Living Waters (Elävät Vedet) as a team member. For some years I had wanted to take part in the programme itself or the one week training in Finland. However, both these hopes didn’t seem to work out as there were never enough people to start up the programme in Jyväskylä where I was then living, and I was always summers abroad when the training week would take place.
However, God’s timing is perfect in all things and I was finally brought to the day of fulfilling my dream, and in the best way possible: I was accepted into the intensive training week run by the Living Waters and discipleship programme in the UK. It was thanks to Andy Chambers, the Living Waters (LW) coordinator that I ever got to hear that training can be done in other countries and in other languages, if one is willing to pay the extra costs of travelling. Now many months after my time there, I have no regrets financially or otherwise. In fact the Lord truly filled my cup until it was overflowing and deepened my relationship with him and with myself.
As so much happened, it might be easiest if at first I sketch out the themes of the programme. Of course, the opinions are mine alone, but there was no doubt that all those who came expecting God to do something during that week did not leave empty-handed, but with their laps filled and running over. I know I did and am slowly reaping the benefits and pondering how the Lord will continue to help me to help myself.

The book we followed, The Journey of Grace, written by Dr. Lisa Guinness, is an adaptation of the original Living Waters book, but the themes are the same. The only difference I’ve seen after taking part in the Finnish Living Waters programme this past autumn, is that The Journey of Grace makes the links between various themes a little more clear-cut, includes more diagrams and visualisations and includes more interactive tasks.

The Healing Week, as it is called in England, took place in a college on the outskirts of an English village and turned out to be an ideal setting for much soul-searching and navel-gazing, as well as excellent fellowship and healing. The programme began Sunday afternoon - after an introduction to the programme and the team leaders and members, the first theme ‘In the Beginning God…/Creation’ was broached. It was already apparent from the beginning that the atmosphere was truly Spirit-soaked. I had my three intercessors praying for me in Finland, and the programme had their own onsite intercession team. Already in the first evening, as I pondered what the Lord really wanted to work on in me during that week, He made it crystal clear, and I was able to share that the following day when we shifted to the theme of ‘Setting the Scene: My family story/testimonies’. As is common in these types of programmes, in my application, I had already written out extensive reflections on my own journey of healing and discipleship, about my family members, and what I thought the Lord had already been dealing with and would want to deal with. The focus for the week for me was my problem with honouring my body and taking good care of it through exercise and diet. He didn’t change the issue that Sunday night, but He did take me one step closer to the root by revealing to what the real issue was – my hatred and self-loathing of my own body, which I had never previously realised or acknowledged. It was with great joy that I shared this on that Monday morning during the one-minute testimonies given by all delegates. However, the Lord went even deeper to the kernel of the issue, but that was revealed slowly through the week.
The other themes that we went through during the week were: The Fall: The loss of our true nature, blessing, authority; Father, Jesus, Holy Spirit; The Cross: the place of healing and comfort; Our Mothers; Shame at being an Orphan; Addiction; Abuse, Receiving Motherly Love; Our Fathers; The Cross: our need to confess our sins and own our addictions; Receiving Fatherly Love & Renouncing my Idols; Siblings & Peers; The Cross: Forgiving others & ourselves; Healing our Feminine; Healing our Masculine; Reconciliation; and finally Staying on the Journey.

Of course, we didn’t just sit there all morning or afternoon, but after a full teaching session, we would usually retire into small groups and discuss what the themes had brought to mind and then receive prayer from our small group leaders. I had two wonderful ladies who at first had to deal with my resistance at being in the position of being prayed for and being subject to them. After a few small group meetings and clear evidence that the Lord was using these ladies, I finally submitted. I am not proud of admitting this, but I think it is rarely acknowledged that those of us who are used to being in positions of leadership, do not always easily submit to others’ authority; especially if they seem younger and less experienced. Well, the Lord knocked that idea well and truly on the head, and I write this as a reminder to myself and a caution to others. I received more than I could have imagined through these small group leaders and it was the ultimate luxury to sit (or sometimes lie) back and receive such abundant prayer, love, care and words of wisdom and knowledge.

An excellent inclusion to the week’s programme was the chance to play sports and do other pursuits in between meal and small groups’ times. Although I have never been one to go running after a ball or a frisbee, it was great fun to watch others doing it, and it was a chance for the team members and delegates to try to thrash the other with no fear of retribution!

The free time provided was also essential to be on one’s own and to reflect upon what had been learnt and to listen to the Lord anew. For myself, almost every single teaching session gave me something to chew on, despite the fact that I have been through quite a few healing courses, trainings and seminars in the last 10 years. The best thing was however how the Lord began to separate a lot of the strands of my issue of what had seemed at first like a horrible mess of different influences, sins, attitudes and events. This happened through many things: the teaching, the small group sessions and prayer, my daily times of devotion and reading Scripture, and the special events when we concentrated on one theme such as confession of sins, sexual and otherwise.

One aspect of the programme which surprised me, but which was the most rewarding was the visual and interactive nature of the week. We didn’t just sit, listen, talk and pray all the time, but we were encouraged through visual and concrete aids to seek the Father, the Son and the Holy Spirit all the time and at any point, even right in the middle of the teaching. The Father was concretely symbolised by an armchair draped with majestic colours of red and purple to represent the Father’s throne. The Son was represented by a huge wooden cross and a large pair of cupped wooden hands. The Holy Spirit was depicted as a river with beautiful lengths of various blue cloths strewn across the floor and actually buckets of water placed on this river. The river ended at the foot of the cross. All of these points were at the sides of the large hall, so that you could easily get to any of these points without disturbing the teaching or others. It was wonderful to see people at different times sitting at the foot of the throne, or even draped across it as if they were sitting on their Father’s lap. I myself on one crucial occasion (for a deliverance) felt led to sit and later lie in the cleansing waters of the Holy Spirit. The large wooden cross and the hands were used as part of the bigger themes during the week, but also on an individual basis – you could pin prayer requests, or confessions, or idols onto the cross, or lay them in His hands.

One particular evening after the theme of ‘Renouncing my Idols’, we had to wait upon the Lord to reveal what idols we had in our lives, write them onto individual white bathroom tiles, enclose them securely into a doubled plastic bag, repent and renounce those idols by smashing the tiles with a hammer, and then hammer that limp and crushed bag to the cross. I felt real anger and release as I smashed the idols revealed to me. One of the other delegates was crying in rage or some other great emotion as he battered his into smithereens. It was the right place and time to fully feel and fully surrender those idols to the Lord.

Through these concrete acts we were forced to acknowledge our own responsibility for our sins, and also to make way for the correct response to God’s mercy, grace and cleansing. Another incident that I recall is in connection with the theme of ‘The Cross: Forgiving others & ourselves’. We had to write down all those we had to forgive, including ourselves. We then walked a little away from the college grounds and burnt the slips of paper in a big bonfire. This was done largely in silence, although I don’t recall us being asked to do it in silence. I think the weight of our confessions and desire to release all past bitterness and unforgiveness kept us quiet. When all the papers were burnt, someone started to sing a simple song of thanksgiving to the Lord and the beauty of that moment with a soft rain falling upon us deepened the delicate, but awe-worthy atmosphere. It was a fitting end to our act of worship to the Lord of Lords and King of Kings. 

e.g. Anya, Espoo

Minun äitini oli iloinen, kaunis ja hyvin pidetty ihminen sukulaisten, tuttavien ja naapureiden taholta. Hän lauleli herkästi kotiaskareita tehdessään. Lisäksi hän oli äärettömän työteliäs ihminen. Lastenlastensa mummana hän ansaitsee korkeimman mahdollisen arvosanan. Hän osoitti kaikille kuudelletoista lapsenlapselleen yhtä suurta rakkautta jokaiselle. Minulla oli kuitenkin hyvin suuri eheytymisen ja avuntarve suhteessa omaan äitiini. Luullakseni olen päässyt tasapainoon ja rakkauteen vihdoinkin seitsemässä vuodessa hänen kuolemansa jälkeen.

Äiti on ihmisen tärkein ja koko ihmiselämää ohjaava ihmissuhde, joka perustuu tai pitäisi perustua äidin ja lapsen kiinteään, läheiseen ja lämpimään kiintymyssuhteeseen ihmiselämän alussa.
 
Ihminen syntyy äidin kohdussa isän siittiön ja äidin munasolun yhtymisestä. Tuossa hetkessä syntyy ihminen, jolla on ainutlaatuinen ulkomuoto, elimistö, geenit, oma verenkierto, hermosto. Hänessä on koko ihminen kaikkine lahjakkuuksineen ja luovuuksineen, jotka Jumala on hänelle valinnut. Sadoista miljoonista siittiöistä yleensä yksi selviytyy voittajana munasolun sisälle. Siis sinä ja minä olemme voittajia! Selvisimme voittajina ensimmäisestä kilpajuoksustamme!

Äidin kohtu on ihmeellisesti luotu antamaan lapselle hyvän ja suojaisan kasvupaikan äidin sisimmässä. Raamattu kertoo, miten Jumala kutsuu ihmisen tehtäväänsä jo äidin kohdussa. Paavali valittiin ja kutsuttiin työhön jo kohdussa Gal 1:15. Jeremia valmistettiin, pyhitettiin ja asetettiin kansojen profeetaksi äidin kohdussa. Jer 1:5. Jaakob petti veljensä äidin kohdussa Hoos 12:4  ja Sakarias  iloitsi äitinsä kohdussa kuullessaan Maria, Jeesuksen äidin puhuvan. Lapsi saattaa myös pelätä äitinsä kohdussa ja on jo syntyessään tietoinen siitä, onko ympärillä oleva maailma hänelle turvallinen ja hyvä paikka elää.

Äidillä on ihmeellinen kyky tehdä  itsestään koti lapselle ja toivottaa hänet tervetulleeksi elämään. Lapsen synnyttyä äiti lepertelee lapselle, katselee ja koskettelee häntä hellästi. Äidin katseessa lapseen kehittyy tietoisuus siitä, että olen minä ja äiti on sinä. Lempeällä läsnäolollaan äiti kutsuu lasta elämään. Lapsi saa muutamana ensimmäisenä elinvuotenaan tunteen omasta olemassaolostaan ja kokee sen hyvänolon tunteena äidin kiinteässä läheisyydessä. Lapsi ei tiedosta aluksi olevansa erillinen persoona vaan hän samaistuu täysin äitiinsä olettaen olevansa elimellinen osa äitiä. Ps 131

Tämä vuoksi on tärkeää, että lapsi saa olla ensimmäiset elinvuotensa äidin hoidossa. On todettu, että yksivuotias lapsi voi olla erossa äidistään yhden päivän, kaksivuotias kaksi päivää ja kolmivuotias kolme päivää. Mikäli lapsen ja äidin välinen ero kestää pitempään, syntyy lapselle eroahdistus, jonka vahingollinen vaikutus voi näkyä ja tuntua ihmisen koko elämän ajan.

Lapsen eroreaktiossa on havaittavissa kolme vaihetta: Ensin tulee protesti, jossa lapsi itkee, huutaa ja etsii äitiä. Kaikki lapset kokevat tämän eroahdistuksen vaiheen äidin poistuessa hetkeksi näkyvistä. Toinen vaihe on epätoivo. Lapsi luopuu toivosta. Lapsi menettää toivon äidin paluusta ja vetäytyy itseensä. Kolmas vaihe on eriytyminen. Tässä vaiheessa lapselle palautuu kiinnostus ympäristöön eikä hän enää reagoi myönteisesti äidin paluuseen.

Eroahdistus saattaa aiheuttaa lapselle monenlaisia minän puolustuskeinoja ja reaktioita kuten pelkoja, raivoa, hylkäämistä ja ahdistusta. Lapselle tulee arvottomuuden tunteesta nousevaa häpeää. Hän tuntee, ettei häntä ole haluttu. Pitkällinen ero äidistä voi aiheuttaa kivuliasta jännitystä sukuelinten alueella. Lapsi helpottaa jännitystä hieromalla sukuelimiään aivan kuin hieroja hieroo kipeytynyttä lihastaan. Lapsen oletetaan masturboivan, vaikka kysymys ei ole millään tavalla seksuaalisesta toiminnasta vaan hänen tarkoituksensa on lievittää kivuliasta jännitystä. Tähän tilanteeseen voivat liittyä myös aikuisten inhoreaktiot, jotka säikäyttävät lapsen ja saavat aikaan lisää ahdistusta. Murrosiässä tämä tapa aiheuttaa seksuaalista kiihottumista, mikä johtaa masturbaatioon. Kysymys on kuitenkin pelontäyteisestä itsetyydytyksestä eikä seksuaalisesta himosta.

Oman kokemukseni ja myös monien muiden ihmisten kertomana tiedän, että myös muunlaiset vaikeat kokemukset voivat aiheuttaa lapselle eroahdistusta ja sen tuomaa voimakasta fyysistä kipuja sekä tunne-elämän vaurioita. Muistan ainakin kerran elämässäni kokeneeni hyvin voimakasta kivun aiheuttamaa jännitystä sukupuolielimien alueella tilanteessa, jossa äiti piiskasi minut oikein kovalla kädellä vihan vimmassa. Olin silloin koululainen, ainakin osasin jo lukea.

Mahdollisista varhaisemmista kokemuksista ei ole mitään muistikuvaa. Useimmiten muistot painuvat ihmisen sisimpään eivätkä nouse sieltä muutoin, kuin Pyhän Hengen yliluonnollisella väliintulolla.  Minä en ole ollut lapsena erossa äidistäni. Kuitenkin olen tarvinnut monenlaisia puolustuskeinoja selviytyäkseni elämässä. Olemassaoloni tervehtyminen ja hyvänolon tunteen kokeminen tulivat ensimmäisen kertaa tietoisuuteeni ensimmäisessä eheytymisseminaarissani, kun äitisuhteen puolesta rukoiltiin. Olin aina kuvitellut, että minulla on tämä puoli täysin terve. Kuitenkin minulla oli ajoittain hyvinkin voimakasta masennusta, epätoivoa, tunneriippuvuutta ihmisiin, työnarkomaniaa, rajattomuutta jne. Olin pyörittänyt päässäni itsemurha-ajatuksia ja muutaman kerran olen ihan tosissani aikonut lopettaa päiväni syvimmän epätoivon hetkellä. Olen kokenut itseni voimattomaksi kohtaamaan vastoinkäymisiä.

Rukouksessa äitisuhteen ja olemassaoloni puolesta koin hyvin voimakasta Jumalan läsnäoloa ja lohduton itku purkautui sisimmästä. Sille ei meinannut tulla ollenkaan loppua. Jälkeen päin oli olo kuin olisin ollut raskaassa työssä. Olin rukouksen jälkeen uupunut ja mieli oli kuitenkin hyvin rauhallinen. Aloin saada sisäistä voimaa kohdata vaikeitakin asioita, vaikkakin se oli vasta alkua vielä vuosia jatkuneelle eheytymisprosessilleni.

Minun tapauksessani äitisuhteeni on mitä ilmeisemmin kärsinyt oman äitini tunnevammoista ja kyvyttömyydestä liittyä läheisesti minuun. Sota oli loppunut pari vuotta ennen syntymääni. Elinolot olivat vaatimattomat. Isä meni kurssille toiseen kaupunkiin ja äiti jäi yksin minun kanssani talvea vastaan. Ei ollut puhelimia, ei kulkuneuvoja, millä käydä kaupassa tai liikkua ylipäätään. Oli rahattomuutta ja nälkäkin pääsi yllättämään. Nuori äiti vastasyntyneen lapsen kanssa sotien jälkeen koki varmaankin turvattomuutta ja pelkoja. Pieni lapsi vaistoaa äidin pelot ja ahdistuksen eikä turvallista kiintymyssuhdetta äitiin päässyt syntymään.

Paradoksaalista on, että kun liittymistä äitiin ei pääse syntymään, ei lapsi vastaavasti pääse irrottautumaan äidistään kasvaakseen itsenäiseksi naiseksi tai mieheksi. Minun tapauksessani äidin ja minun välillä oli liian kiinteä suhde aina äidin kuolemaan saakka. Äidillä oli ylihuolehtivainen asenne minuun. Tuntui siltä, että hän ei luottanut siihen, että mitenkään selviäisin omasta elämästäni. Päivittäiset monet puhelinsoitot huokuivat epätoivoa ja pettymystä sekä syyllisyydestä nousevaa huolenpitoa. Yritin ”katkaista napanuoran” siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka äidin kuolema ei välttämättä tuo vapautusta äitiriippuvuuteen, minun kohdallani niin tapahtui. Uskon, että siinä oli avuksi jo vuosia kestänyt äitisuhteeni käsittely. Puhuin siitä paljon, asian puolesta rukoiltiin ja käytännössä pyrin mahdollisuuksien mukaan toimimaan omalta puoleltani oikein. 

Äidin oma rajattomuus aiheutti sen, ettei hän kunnioittanut myöskään minun rajojani ja yksityisyyttäni. Vastaavasti tämä on aiheuttanut minulle voimakasta tarvetta eheytyä omissa rajoissani. Olen haavoittanut itseäni ja muita ihmisiä omalla rajattomuudellani. Toisaalta myös omien rajojeni tunnistamisen aiheuttama tarve estää mahdolliset ”rajaloukkaukset” on loukannut lähimpiä ihmisiäni. Käyttäytyminen saattoi johtaa ”ojasta allikkoon” eikä käyttäytymisen muuttaminen ole helppoa itselle eikä muille ihmisille, jotka ovat tottuneet tietynlaiseen suhtautumiseen. Tavoitteena on ihannetila, jossa voin kunnioittaa toisen ihmisen yksityisyyttä ja rajoja enkä puolestani salli muiden ihmisten kävelevän minun rajojeni yli.

Olemassaolon ja hyvänolon puute johtaa kyvyttömyyteen olla oma itsensä ja seistä suorassa Jumalan edessä. Ihminen elää jotenkin ”tyhjän päällä”. Täytyy saada tukeutua milloin mihinkin asiaan tai ihmiseen. Täytyy saada hyväksyntää, kysyä lupaa, täyttää ihmisten toiveita, suostua ihmisten pyyntöihin ja tehdä loputtomasti työtä sekä kaikenlaista askaretta. Ei uskalla pysähtyä, koska silloin kohtaa oman kammottavan tyhjyytensä. Minä näin lapsena kauheaa painajaisunta, jossa olin painottomassa tilassa avaruudessa ja heräsin omaan karjuntaani. Samoin koin usein eräänlaisen putoamisen tunteen unen ja valveillaolon rajamailla.

Vaikka olen toisaalta ollut aika tarmokas ja ahkerakin, olen aina tuntenut itseni hyödyttömäksi ja laiskaksi, vailla merkitystä olevaksi ihmiseksi. Kehuja on ollut vaikea uskoa vilpittömiksi. Omanarvon tunto on ollut olematon. Arvoa olen hankkinut ja saanut työtä tekemällä. Suorittaminen oli sittemmin koitua hengenmenoksi. Sairastuin työuupumukseen ja masennukseen, joka johti työkyvyttömyyteen ja eläkkeelle.

Tiedostamatta etsin äitisuhdetta vanhempaan, lähes äidin ikäiseen naiseen, josta tuli hengellinen äiti minulle uskoon tultuani. Vaikka tämäkin ihmissuhde oli aluksi hyvin tunneriippuvainen, tuli hänestä aikaa myöten minulle oikein hyvä ystävä. Äidin rakkautta etsivälle naiselle naissuhteesta saattaa tulla seksuaalinen ja johtaa lesbosuhteeseen. Minun kohdallani niin ei käynyt. Jostain syystä olen aina karttanut läheisempää kosketusta ja hellyyttä naisten kesken. Viisaita ja päättäväisiä naisia olen ihaillut ja pyrkinyt ottamaan heistä esikuvan itselleni.

Ongelmat äitisuhteessa voivat olla esteenä muiden, hyvien ihmissuhteiden syntymiselle. Ei voi hyväksyä muita ihmisiä eikä koe yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kanssa. Ei voi luottaa ihmisiin, kun ensimmäinen ja tärkein ihminen petti luottamuksen. Voimakas äiti voi myös sitoa lapsen itseensä ja aktiivisesti torjua muut ihmiset lapsensa läheltä ja pitää hänet vain itseään varten. Yksi lapsista, useimmiten tytär voi ”uhrata” oman elämänsä äidin hyväksi ja jää naimattomana hoitamaan äitiään, koska ei ole kykene irrottautumaan äidistä. Mies saattaa jäädä kiinni äitiinsä siten, että hänestä tulee ns peräkamaripoika. Hän ei irrottaudu lapsuudenkodistaan eikä mene naimisiin, vaan pysyttelee äidin hoivassa ja ohjauksessa koko elämänsä.

Äidin rakkauden vaje voi johtaa transseksuaaliseen käyttäytymiseen. Mies voi pukea päälleen naisen vaatteita, koska pienen lapsen kaipaus äidin läheisyyteen on jäänyt täyttymättä. Muisto äidin pitsisestä alusvaatteesta tuo kaipauksen konkreettiseksi. Mies ei koe itseään naiseksi, mutta pukeutuessaan naisen vaatteisiin, hän kokee rauhaa itsessään. Vastaavasti myös nainen voi kokea suurta mieltymystä naisten alusvaatteisiin siten, että hänellä voi olla eräänlainen ostomania mm naisten rintaliiveihin ja muihin alusvaattesiin.

Äiti voi olla ns. paha äiti, joka on ilkeä ja vahingoittaa lastaan tietoisesti. Lapselle tulee tarvetta ”suojella” äitiä tämän pahuudelta sisäistämällä äidin pahuuden itseensä. Äidin pahuus onkin lapsen syytä, koska äidissä ei yksinkertaisesti voi olla mitään pahaa. Lapsi kääntää tilanteen itseään vastaan ja syyllistyy myöhemminkin ilman aihetta.

Siellä missä Jeesus liikkui, Hän paransi ihmisten sekä sisäisiä että fyysisiä sairauksia. Jokaisen ihmisen sydämessä on Jeesuksen läsnäololle tilaa niin paljon, että Hän mahtuu asumaan siellä  ja parantamaan. Jumala lupaa sanassaan Ps  27:10 ”Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen”. Meidän ei tarvitse jäädä kiinni niihin sydämen haavoihin, joita olemme äidin rakkauden puutteesta saaneet. Meillä on Jumala, joka lupauksensa mukaan parantaa meidän vammamme ja tekee meidät terveiksi ja lahjoittaa meille pysyvä rauhan ja menestyksen.  Jer 30:17 ja 33:6.

Pirkko Alaranta

Vihainen naisääni

Andyn lapsuudessa Englannissa koululaisten tuli läpäistä liikennetesti ja pyöräilykoe. Poliisi tuli kouluun vierailulle. Siellä annettiin viikon ajan pyöräilyopetusta ja opeteltiin tuntemaan liikennemerkkejä. Viikon lopussa oli ajotesti.
”Meitä oli kolme lasta lastenkodista mukana ajokokeessa. Vanhempi työntekijä sanoi, että jos läpäisisimme kokeen, saisimme ajaa pyörällä kotiin, mutta jos emme, pyörä tulisi taluttaa. Minä läpäisin kokeen, toiset eivät. Sain ajokokeen toiseksi parhaan pistemäärän koko siitä joukosta ja ajoin iloisena pyörällä kotiin”.
Lastenkotiin tultuaan Andy alkoi innoissaan ajella pyörällä pitkin kotikatua. Lopulta Andyn korvissa alkoi kuulua ääni, joka sanoi: ”Andrew Chambers, Andrew Chambers”. Koko nimen sanominen merkitsi, että jotakin oli pielessä. Ajan kulku oli tyystin unohtunut ja Andy oli jäänyt pyöräilemän liian pitkäksi aikaa. Ääni huusi Andyn nimeä hyvin vihaisena.
”Lastenkodissa lyötiin lapsia esineillä, oli se sitten puulusikka tai mikä tahansa, mikä käteen tarttui”, Andy kertoi. Hoitajan käteen oli tällä kertaa tarttunut bambukeppi. ”Kun näin hoitajan kasvot tajusin, että nyt tulee ongelmia. Juoksin pakoon portaiden alle ja jouduin nurkkaan. Hoitaja alkoi lyödä minua jaloille. Hän menetti täysin itsehillintänsä. Lopulta minusta tuntui, että hän ei enää hakannut ruumistani vaan sydäntäni.”
”Tämä kokemus kylvi katkeruuden siemenen sydämeeni. En ainoastaan vihannut sitä naista vaan aloin aktiivisesti vihaamaan äitiäni ja kaikkia naisia. Käsittelin vihaani kätkemällä sen. Opin rauhoittamaan naisia lastenkodissa, koulussa ja myöhemmin työpaikalla. Vihasin kuitenkin naisia sydämessäni.”
”Ristiinpukeutuminen, pornografia, naisviha ja homoseksuaalisuus olivat joitakin niistä asioista, jotka olivat elämässäni tuona aikana.

Jeesus kohtasi kivun

Andy tuli uskoon ollessaan 17-vuotias. Puoli vuotta sen  jälkeen hän päätti homosuhteen, mikä tuntui kipeältä. Seurakunnan keskellä Andy koki olevansa ulkopuolinen, eikä hän puhunut kenenkään kanssa. Vielä pinnalla olevat homoseksuaalit tunteet tekivät syntien tunnustamisesta vaikeaa ja hän tunsi itsensä erilaiseksi kuin muut.
Andy yritti myös seurustella. Vuoden odottelun jälkeen hän pyysi erästä tyttöä kahville kanssaan. Tyttö suostui. Parin päivän päästä hän soitti Andylle ja sanoi, ettei tästä tule mitään. Selitykseksi Andy sai pitkän luettelon asioita. Andy ei ollut puhunut, tyttö oli listannut luetteloonsa.
Andyn kipu oli paljon pahempaa kuin mitä hänen kaverinsa olivat vastaavissa tilanteissa kertoneet. Andy pyysi paria ystäväänsä rukoilemaan puolestaan. Rukouksen aikana Andyn mieleen nousi kuva siitä, mitä vuosia aiemmin oli tapahtunut lastenkodissa.
”Näin itseni taas juoksemassa pakoon sitä lastenkodin työntekijää, paitsi että nyt pystyin näkemään kuvassa myös Jeesuksen. Kun juoksin naista pakoon, Hän juoksi perääni, ja antoi minulle halauksen. Kun se nainen tuli kepin kanssa jäljessä ja alkoi lyödä, tajusin siinä kuvassa, että keppi oli osunut Jeesuksen jalkoihin eikä minun. Näin kirjaimellisesti sen, mistä Raamattu kertoo, että isku mikä oli tarkoitettu meihin, osui Häneen. Hän kantoi meidän kipumme ja haavamme omassa ruumiissaan.”
”Se kokemus oli yksi niistä monista, jotka auttoivat minua todella luopumaan siitä katkeruuden siemenestä: katkeruudesta äitiä -, myös lastenkodin korvikeäitiä kohtaan ja naisia kohtaan ylipäänsä. Minun täytyi irtisanoutua naisvihasta, tunnustaa omat tarpeeni ja pyytää paria ystävää rukoilemaan puolestani pieneltä näyttävän lapsuuskokemuksen vuoksi.”

Lääkettä haavoihin

Andy tapasi Lontoossa suomalaisen Sirkun ja avioitui hänen kanssaan 24-vuotiaana. Andy on tänä päivänä kolmen teini-ikäisen tytön isä. Avioliitossa Andy on saanut opetella vuorovaikutustaitoja ja luopumaan mukavan  miehen roolista.
”Vaimoni sanoi, etten osaa puolustaa itseäni. Kun hän riiteli kanssani, luovuin aina ja sanoin, että olet oikeassa. Hän sanoi haluavansa riidellä, että sanon oman mielipiteeni ja puolustan itseäni. Mielestäni se oli yllättävää”.
Suomessa ollessaan Andy etsi sielunhoitajaa ja lopulta löysi paljon itseään vanhemman naisen, jota hän tapasi muutaman kerran. ”En koskaan ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän sanoi. Tapaamisten lopussa hän rukoili ja aina halasi minua. Hän istui minua hyvin lähellä ja jotain minussa heräsi siinä prosessissa. Aikaisemmin kun olin istunut jonkun naisen lähellä, tuntui niin kuin iho olisi noussut kananlihalle. Ehkä siinä syntyi uutta vanhemmuutta, jota pystyin ottamaan vastaan.”
Andy mielestä suurin parantuminen hänen elämässään tapahtui, kun hän alkoi nähdä että Jumalassa on äidillisiä ominaisuuksia; tällä alueella Andyn elämässä oli suuri vaje, eikä hän kyennyt näkemään Jumalan hoivaavaa puolta.
”Eräs naisen puheen otsikkona oli ‘Jumalan äidin sydän’. Ajattelin sen olevan feminismin tunkeutumista teologiaan, mutta menin kuuntelemaan häntä. Hän kävi läpi kohtia Raamatussa, jossa Jumala esitteli itsensä äitinä.”
Puheessa käytiin läpi myös evankeliumikohta, jossa Jeesus vertasi itseään kanaemoon. ”Se auttoi minua vastaanottamaan Jumalan äidillisen sydämen omissa rukoushetkissäni.” Andy kertoi vahvistuneensa vuosien aikana maskuliinisuudessaan, mutta kyseessä on prosessi.
”Se ei tapahdu niin, että herään yhtenä aamuna ja totean, että nyt olen herrasmies”.

Rikkinäisyys on sama taustoista huolimatta

Andy Chambers toimii Aslan ry:n eheytymis- ja opetuslapseusohjelman ‘Elävät vedet’ kansallisena koordinaattorina. Lisäksi hän johtaa Euroopan Elävät vedet -työtä tiiminä yhdessä hollantilaisen miehen ja englantilaisen naisen kanssa. Andy on myös luennoinut monissa seminaareissa seksuaaliseen eheytymiseen liittyen.
Andyn mielestä seksuaalisessa eheytymisessä pääasia on kasvu Kristukseen. Hän kertoi myös huomanneensa, että homo- tai lesbotaustoista tulevilla ihmisillä voi olla paljon ystävyyssuhteita, jotka jäävät pinnallisiksi. Syvät ja luotettavat ihmissuhteet puuttuvat.
”Etenkin mieshomojen keskuudessa on kokemukseni mukaan tavallista, että todelliset, läheiset ystävät puuttuvat. Ihmissuhteiden solmimisessa on suuria vaikeuksia johtuen siitä, mitä elämässä on tapahtunut. Homoseksuaaleilla epäonnistuminen ihmissuhteissa liittyy läheisesti oman sukupuolen vanhempaan. Samalla on tavallista, että suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen on isoja ongelmia”.
Andyn mielestä seksuaalinen rikkinäisyys ei heteroilla ja homoilla juurikaan poikkea toisistaan. ”Molemmilla ryhmillä rikkinäisyys on samanlaista, mutta homoseksuaalit voivat kokea enemmän kipua sen johdosta, miten ystävät kohtelevat heitä. Usein ystävät tukevat rikkinäisten heteroiden syntiä, mutta homoseksuaali voi kokea koulussa paljon hylkäämistä muiden taholta.”

Kirjoittaja: Jorma.Jumppanen[at]kolumbus.fi
Artikkeli kirjoitettu Uusi Tie -lehteä varten, jossa se on julkaistu 21.10.2010 numerossa 42 jonkin verran lyhennettynä.

Andyn yhteystiedot:
Email: inheriters[at]gmail.com
Website: http://web.me.com/inheriters

Pukeuduin mahdollisimman huomaamattomasti ja aseksuaalisesti. En halunnut, että minut huomattaisiin ulkonäköni tai sukupuoleni tähden. Paha oloni johtui osittain siitä, että en voinut hyväksyä olevani nainen. Olin katkera Jumalalle, että Hän oli tehnyt minusta naisen, koska ajattelin naisten olevan alempiarvoisia, liian tunteellisia ja heikkoja. Inhosin sitä, että kaipasin miestä. Inhosin äitiyttä, jota pidin orjuutena, ja olin päättänyt,  että en koskaan hankkisi lapsia. Olin naisvihaaja ja samalla vihasin itseäni.  Olin hyvin masentunut ja taistelin itsemurha-ajatuksia vastaan. Rukoilin Jumalaa ottamaan elämäni tai naiseuteni tai tuskani pois. Mutta Jumala ei toiminut niin. Hänellä oli minulle parempi vaihtoehto: sisäisen parantumisen
tie.

Ensin Jumala antoi minulle aviomieheni, tasapainoisen uskovan miehen.  Rakastumisen tunteet nostivat minut väliaikaisesti masennuksesta. Pian olimme naimisissa. Mieheni rakkaus oli parantavaa, mutta se ei riittänyt. Syvempiä tunne-elämän tarpeita nousi pintaan. Tulin riippuvaiseksi miehestäni:  vaadin häntä olemaan isäni ja pelastajani. Tämä on ihmiselle mahdoton vaatimus, mutta mieheni pysyi uskollisesti rinnallani, vaikka kiukuttelin kuin pikkulapsi, kun hän ei voinutkaan poistaa tuskaani.

Muutaman vuoden kuluttua Jumala johdatti meidät seurakuntaan, jossa puhuttiin sisäisestä eheytymisestä. Aluksi olin hyvin skeptinen: onko tämä varmasti raamatullista, kun Raamattu ei näytä puhuvan eheytymisestä paljoakaan. Mutta kun Jumala näytti minulle, että eheytyminen ja pyhitys kulkevat käsi kädessä, uskaltauduin 30-viikkoa kestävään Elävät Vedet-ohjelmaan. Joka viikko Jumala puhui minulle opetusten ja pienryhmien kautta. Aloin ymmärtää syitä, jotka olivat johtaneet naisvihaani ja läheis- ja työriippuvuuteeni, ja tehdä surutyötä lapsuuden traumoista. Suuri valhe murtui elämässäni. Pystyin uskomaan, että naiseus ja herkkyys ovat Jumalan lahja. Lopulta sanoin Jumalalle, että hyväksyn sen, että teit minusta naisen. Se alkoi myös näkyä ulkonäössäni ja avioliitossani.

Elävien vesien viimeisessä tilaisuudessa ryhmänvetäjät siunasivat jokaisen osaanottajan. Koin voimakkaasti, että minun pitää luovuttaa Jumalalle  äitiyden mahdollisuus. Voimakkaan taistelun jälkeen pystyin sanomaan Jumalalle: ‘Jos sinä haluat, että minusta tulee äiti, hyväksyn sen.’ Sen jälkeen, ensimmäisen kerran
elämässäni, halusin lapsia. Pian olin raskaana, ja saimme ensimmäisen lapsemme, kahdeksan vuotta naimisiinmenomme jälkeen. Mieheni, joka oli jo kauan sitten menettänyt toivonsa isäksi tulemisesta, oli todella kiitollinen Jumalalle. Nyt meillä on kaksi poikaa, ja hämmästelen joka päivä, kuinka paljon iloa lapsista ja äitiydestä voi olla.

Viimeiset vuodet olemme mieheni kanssa palvelleet Elävät vedet-työssä ja nähneet Jumalan eheyttävän monia, jotka kärsivät mm. itsevihasta ja sukupuoli-identiteetin ongelmista. Työ on raskasta, sillä aina ennen kokoontumisia on voimakasta hengellistä taistelua, mutta Jumalan ihmeellisen työn näkeminen osaanottajissa antaa voimaa työhön. Jumala jatkaa pyhittävää ja eheyttävää prosessia minussa, käyttäen eri henkilöitä ja metodeja, niin tukiryhmiä kuin terapiaakin. Minussa on vieläkin paljon syntiä ja rikkinäisyyttä, mutta se ei enää ole elämääni määrittävä tekijä. Jumala on antanut minulle uuden nimen: enää en ole suorittaja ja itseni vihaaja vaan Jumalan rakas tytär, Isäni silmäterä.

‘Ei sinun nimesi enää ole Hylätty eikä maasi nimi Hedelmätön,
vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni ja maasi nimi Puolisoni…’
Jesaja 62:4

Hanna, Oulunkylä, Helsinki